Jussi Lehtinen alias DJ Fog

ULKOMAISET BIISIT TOP 15

Vuosi 2015 on ollut suomalaiselle kulttuurialan työntekijälle, vihreään ja vasempaan kallistuvalle silpputyöläiselle äärimmäisen haastava ja synkkä. Inhimillisyys ja lähimmäisenrakkaus on ollut tältä kansalta hukassa ja median seuraaminen on ollut todellista tervanjuontia toinen toistaan kauhistuttavampien uutisten seuratessa toisiaan. Hallituksessa ja eduskunnassa istuu joukko  yksinkertaisempia ja ahdasmielisempiä ihmisiä kuin kenties koskaan aiemmin ja suuri äänekäs joukko heidän yksinkertaisia ja ahdasmielisiä kannattajiaan hurraa heidän jokaiselle ällistyttävän typerälle onelinerilleen.

Onneksi musiikkivuosi on vastaavasti ollut paras miesmuistiin. Muistoissa kaikella pahalla on onneksi taipumus unohtua ja painua sakkana pohjaan, kerman samalla noustessa pinnalle. Kun muistelen vuotta 2015 joskus tulevaisuudessa, tulen muistamaan sen näistä albumeista, en persujen törttöilystä, hallituksen vähävaraisiin armotta kohdistuvasta leikkauspolitiikasta, enkä suomalaisen kansallissosialismin näkyvästä noususta ja median hiljaisesta hymistelystä sen edessä. Hyvä niin. Vuoden tärkeimmät levyt 2015 olivat minulle nämä.

Ulkomaiset:

1. Jim O'Rourke – Simple Songs

O'Rourken nykyisessä kotikaupungissa, Tokiossa, sikäläisten muusikkojen kanssa äänitetty Simple Songs tarttui sattumalta matkaan levykaupassa. Kannessa punavihreäksi valaistu Jim polttaa hattu päässä savuketta selin kameraan. Jokin raukeassa kannessa veti minua vastustamattomasti puoleensa ja levylahjakortti taskussa helpotti ostopäätöstä. Ylipäänsä uskallus ostaa itselle vierasta ja uutta musiikkia nousee huomattavasti kun ostos ei ole pois viikon ruokabudjetista tms. Muistan kotiin päästyäni pettyneeni suuresti O'Rourken itsensä pyynnöstä toteutettuun ”ei latauskoodia” -pakkaukseen. Se tuntui tänä digitaalisuuden aikana kivikautiselta ja typerältä. Nyt reilut puoli vuotta asiaa makusteltuani, olen tyytyväinen. Simple Songs on levy, joka on pakko kaivaa hyllystä varta vasten kuunneltavaksi. Sitä ei voi kuunnella iTunes-kirjastostaan puolihuolimattomasti työnteon taustalla, sitä ei ole tarkoitettu bussimatkan viihdykkeeksi tai kuntosalitreenin taustalle. Simple Songs pyytää sinua pysähtymään ja jos joku albumi tänä vuonna on kuuntelijan pysähtymisen ansainnut, niin se on tämä. Upeita biisejä, hienoa tarinan iskentää. Tämä levy otti sydämessäni sen paikan, jonka monilla tutuillani asutti John Grantin uutukainen. Parhaimmillaan Simple Songs tuntuu siltä kuin lämmintä hunajaa valutettaisiin korvastasi sisuksiisi. Kultaiselta, makealta ja lämpimältä.

2. Amason – Sky City

Ruotsalainen superkokoonpano ihastutti jo ennen tätä kokopitkää julkaistulla eepeellään, mutta vasta laajempi spektri kertoi mistä tämä - 70-luvun Volvo-mallilta nimensä ottanut - kokoonpano oli kotoisin. Dungenin, Miike Snown ja parin muun ruotsalaisen bändin jäsenistöstä koostuva kokoonpano onnistuu jotenkin olemaan vielä enemmän kuin sinänsä arvokkaiden osiensa summa. Studiossa hiottu upean 70-lukuinen sointi tekee oikeutta näille hienoille sävellyksille ja bändin valinta esittää osa biiseistä äidinkielellä ruotsiksi kielii jonkinlaisesta tinkimättömyydestä ja kumartelemattomuudesta. Toistuvasti levy muistuttaa paitsi 70-lukuisesta huippuunsa sliipatusta pehmorockista, niin myös Airin Moon Safari -albumista ja Tango In The Nightin aikaisesta Fleetwood Macista. Tämän albumin kohdalla koin ehkä O'Rourkeakin pahemman pettymyksen kun mukana tullut latauskoodi oli tarkoitettu vain Amerikan mantereen asukkaille, eikä levyn lataus täten onnistunut. Silti Sky City on minulle helposti vuoden kuunneltuimpia levyjä. Toivottavasti vinyyli kestää vielä monta kuuntelukertaa.

3. Kendrick Lamar – To Pimp A Butterfly

Muistan ajatelleeni Kanye Westin megalomaanisesta My Beautiful Dark Twisted Fantasystä, että se kuulostaa siltä kuin Electric Light Orchestra olisi tehnyt hiphop-albumin. Aivan liian kunnianhimoinen, aivan liian suurieleinen, täysin sekopäinen ja juuri siksi niin pahuksen nerokas. Kendrick ylsi tämänvuotisella albumillaan tuohon samaan mielihyvänappulaan ja paineli sitä kuin olisi tekemässä 110 metrin aitajuoksuennätystä Daley Thompson's Decathlonissa. To Pimp A Butterfly tuo hiphopin surround-aikaan, ei äänentoistollisessa mielessä, mutta tunnelmaltaan albumi ympäröi kuulijan joka puolelta. Se painostaa, pelottelee, valistaa, oivaltaa ja naurattaa. Oikeastaan To Pimp A Butterfly ei enää mahdu minkään olemassa olevan lajityypin ahtaisiin karsinoihin. Se on jazzia, soulia, indietä ja onhan se tietenkin myös hiphopia. Mieleen tulevat Stevie Wonderin 70-luvun mestariteokset, jotka nekin puuttuivat oman aikansa sosiaalisiin ongelmiin viiltävän terävästi. Kahden tällaisen albumin jälkeen odotan innolla ja myös pelolla mihin tämä nuori mies kykenee seuraavalla albumillaan.

4. Sufjan Stevens – Carrie & Lowell

En koskaan luopunut toivosta Sufjanin kohdalla. Ostin elektronisen Age Of Adz -albumin ja pidin siitä kovasti. Ostin jopa sen moottoritie-konseptialbumin ja katsoin sen dvd:n puoleen väliin asti. Monet ystäväni vihasivat Age Of Adzia ja hylkäsivät Sufjanin kiroillen, mutta minä en. Mies, joka oli tehnyt Illinoisin kaltaisen mestariteoksen saikin minun puolestani ottaa muutamia harha-askelia etsiessään uutta suuntaa äkillisen megasuosion jälkeen. Vuosi 2015 toi Sufjanin takaisin entistä kovempana/pehmeämpänä. Illinoisella suosikkini oli sarjamurhaaja John Wayne Gacy Jr:stä kertova samanniminen biisi. Se kertoi hirveistä ja rumista asioista, mutta teki sen kauniisti, sydäntä pakahduttavan kauniisti. Carrie & Lowell on kuin jatkoa tuolle biisille. Konseptialbumi kertoo Stevensin vanhemmista, jotka eivät aina olleet ne kaikkein parhaimmat vanhemmat ja kuolemasta, joka pelottaa meitä kaikkia. Vakavista ja tummista aiheista huolimatta Carrie & Lowell on vuoden kauneimpia ja koskettavimpia levyjä. Sitä on lähes mahdoton kuunnella kuivin silmin.

5. Courtney Barnett – Sometimes I Sit And Think, And Sometimes I Just Sit

Albuminsa nimestään lähtien australialainen Courtney Barnett viljelee tällä ensimmäisellä varsinaisella pitkäsoitollaan miellyttävän kuivaa huumoria. Avain Barnettin ylivoimaisuuteen löytyykin paljolti levyn lukuisista nerokkaista lakonisista sutkautuksista. Musiikillisesti Sometimes I Sit And Think on helposti parasta 90-lukua mitä vuonna 2015 julkaistiin, mutta jokin Barnettin persoonassa ja veijarimaisessa huumorissa nostaa levyn vieläkin korkeammalle. Tarkkasilmäinen ympäristön observointi yhdistyy näppärästi näennäisen velttoon slacker-soundimaailmaan ja lakoniseen laulutyyliin. Ainoa mieleen tuleva vertailukohta on Liz Phairin debyytti Exile In Guyville, joka oli ilmestymisvuotensa (1993) kovimpia. Ei siis liene ihme, että Barnett kipuaa tänä vuonna pokkaamaan samanlaisen pokaalin.

6. Matthew E White – Fresh Blood

Olen sellainen fanipoika, että kaikki mitä Spacebomb -tallista tulee ulos on lähtökohtaisesti parasta ikinä. Tänä vuonna sieltä tuli ulos kaksi hienoa albumia, jotka julkaisseet artistit onnistuin kesällä myös molemmat näkemään livenä. Natalie Prassin soolodebyytti on huikea samoin kuin hänen keikkansa Flowssa, mutta silti valitsin listalleni koko Spacebomb-idean isän Matthew E Whiten kakkosalbumin. Se ei yllä aivan debyytin tasolle biisimateriaalillaan, mutta on tässä ajassa silti melko ylivoimaista kamaa. Bändin näkeminen kesän Sideways-festarilla eturivistä oli pakahduttava onnen hetki. Livenä nelikko teki albumien hienovireisistä ja hiljaisista biiseistä raakaa rokkenrollia. Lisää Spacebombia vuodelle 2016, kiitos. Fanipoika odottelee täällä kukkaro valmiina.

7. Neon Indian – Vega Intl. Night School

Luojalle kiitos latauskoodeista. Ilman niitä ei olisi ehkä koskaan selvinnyt millä nopeudella Neon Indianin uutukaista kuuluu kuunnella. Levyn etiketissä lukee, että 33rpm, mutta 45:llä pyöritettynä levy kuulosti huomattavasti luonnollisemmalta. Vasta ladattuani raidat koneelleni sain varmistettua oikean soittonopeuden (45). Etukäteen olin hieman skeptinen Neon Indianin uutukaisen suhteen. Olen pitänyt hänen kaikista aiemmista albumeistaan, mutta chillwaven aika tuntui olevan jo auttamattomasti ohi enkä pystynyt kuvittelemaan Alan Palominon uudistaneen soundiaan kovin radikaalisti. Kun Pitchfork sitten kehuikin uutukaisen, kävin kuuntelemassa Slumlord-singleraidan ja seuraavassa hetkessä huomasin jo pistäväni levykaupan sedälle varauspyyntöä levyn vinyyliversiosta. Jollain tapaa Vega Intl. Night School kuulostaa aikamatkalta viiden vuoden taakse, mutta samalla se on itselleni ajankohtaisinta elektronista musiikkia tänä vuonna. Siinä on neonvaloa, laseria ja outer glow -efektiä. Se kuulostaa minun tekemäni julisteen auraaliselta vastineelta.

8. Beach House – Depression Cherry

Depression Cherry ei ole Beach Housen paras albumi (se kunnia kuuluu Teen Dreamille), mutta selvästi se on hiton hyvä, sillä se sai minut ostamaan ne kaikki muut. Ennen tätä levyä en lotkauttanut korvaani koko bändille, mutta kun kaupassa sain käsiini punaisen veluuripintaisen vinyylin, oli ostopäätös väistämättä myönteinen. Seuraavalla levykauppareissulla mukaan tarttui toinen Beach House -albumi ja ennen kuin huomasinkaan, omistin kaikki heidän albuminsa, mukaanlukien Depression Cherryn jälkeen ilmestyneen toisen Beach House -uutuuden. Kansidesignilla minulle myytiin kokonainen diskografia. Kuka vielä väittää, että pakkaussuunnittelu ei ole tärkeää? My new favourite band.

9. Unknown Mortal Orchestra – Multilove

Nimensä mukaisesti polyamoriasta kertova UMO:n kolmosalbumi Multilove osoittaa taas Ruban Nielsonin täysin omintakeisen lähestymistavan popmusiikkiin. Aiempaa elektronisempi sointi ei peitä alleen hänelle ominaista tapaa kuljettaa melodiaa ja persoonallisia rytmisiä ratkaisuja. Kaikilta tämän planeetan vuoden parhaat albumit -listauksilta tänä vuonna löytyvä Tame Impalan Currents ei lopulta sytyttänyt minua juurikaan ensisingleään pidemmälle, mutta onneksi UMO ja Amason tarjosivat kevyesti progressiivista soundia minunkin vuoteeni.

10. U.S. Girls – Half Free

Window Shades -sinkku saattoi olla loppuvuoden useimmin omilla dj-keikoillani soinut biisi, mutta koko albumi sen ympärillä ansaitsee paikkansa vuoden parhaimpien joukossa. Entuudestaan minulle täysin tuntematon Meghan Remyn U.S. Girls on tehnyt uransa tähän asti lähestyttävimmän albumin, jolla kohtaavat 50/60-lukuinen nostalgia, David Lynchmäinen vinoutunut tunnelma ja tämän päivän tuotanto. Miellyttävällä tavalla tunkkainen soundimaailma ja pahaenteinen pohjavire tuntuu siltä kuin kävelisi pilvien päällä. Ukkospilvien.

Bubbling Under:

Kamasi Washington – The Epic
Dam-Funk – Invite The Light
Natalie Prass – s/t
Kurt Vile – B'lieve I'm Going Down
Thundercat – The Beyond/Where The Giants Roam
Destroyer – Poison Season
Lower Dens – Escape From Evil
Tame Impala – Currents
Action Bronson – Mr. Wonderful
Dan Deacon – Gliss Riffer
Father John Misty – I Love You, Honeybear
John Grant – Grey Tickles, Black Pressure
Various - Too Slow To Disco Vol.2

Kotimaiset:

1. Salaliitto – s/t

Kirjoittaessani ulkomaisten levyjen listausta sain kesken kaiken tekstiviestin mainion Pommilaukka -ohjelmatoimiston nokkamieheltä Petteriltä. Hän halusi tuoda minulle edustamansa Salaliiton uunituoreen vinyylin kotiinkuljetuksella. Mikäpä siinä. Onhan tuota maagista albumia odotettu täälläpäin kuin messiaan uutta tulemista. Salaliitto on bändi, jonka olen nähnyt livenä valehtelematta kymmenen kertaa ja osasin heidän biisinsä lähes ulkoa ennen kuin olin edes kuullut tätä heidän debyyttialbumiaan. Jos kirjoittaisin vielä rock-lehteen, joutuisin jääväämään itseni heidän levynsä arvioimisesta koska tunnen bändin jätkät, levy-yhtiön jätkät ja ohjelmatoimiston jätkät, mutta koska kirjoitan tätä yksityishenkilönä en aio tehdä näin. Salaliitto on paras bändi, jota et ole koskaan kuullut. Bändin neljän jäsenen hienot musiikilliset historiat yhdistyvät siinä kaikkein hedelmällisimmällä mahdollisella tavalla. Teoriassa se on suomirockia, mutta vielä sitäkin enemmän se on suomenkielistä rockia. Hieman kuin Pixies, Elbow tai Smashing Pumpkins olisi sattumalta yhtäkkiä tehnyt levyn suomeksi. Nuo nimet putkahtivat ensimmäisinä päähäni kun mietin millä levelillä Salaliitto minun mielestäni operoi. Muutaman kuuntelun perusteella Salaliiton debyytti on juuri sitä mitä odotinkin. Täydellisessä maailmassa Kaikilla on aikaa ja bändin nimikkobiisi Salaliitto olisivat listaykkösiä ja soisivat radiossa Arttu Wiskarin sijasta.

2. Aivovuoto/Khid – Se tuli televisiosta/Sushi Drive-by

Ylivoimaisesti eniten kuuntelemani ja keikoilla soittamani kotimainen levy vuonna 2015 oli tämä splitti-ep Aivovuodolta ja Khidiltä. Olin yksi niistä onnekkaista, joka sai käsiinsä levyn ensimmäisen vinyylipainoksen, joka ansaitusti myytiin loppuun muutamissa päivissä. Kun Aivovuodon levynpuoliskolla räpätään Masters Of Universe -tv-sarjasta ja Khidin puoliskolla vintage Nintendo-konsolista niin ohjus osuu kohteeseensa melkoisella tarkkuudella. Tämä splitti puhuttelee 70-luvulla syntynyttä retropeli- ja lelukeräilijänörttiä syvemmin kuin mikään muu suomirap-albumi on koskaan puhutellut tai tulee koskaan puhuttelemaan.

3. Death Hawks – Sun Future Moon

Kolmannella albumillaan riihimäkeläislähtöinen Death Hawks yltää vihdoin siihen potentiaaliin, joka sillä on alusta asti ollut. Kun aiemmilla albumeilla olen mieltänyt bändin kuuluvaksi samaan hipahtavaan retroheviskeneen kuin vaikkapa ruåtsalaiset Graveyard ja Witchcraft niin nyt musiikki on saanut sen verran lisää sävyjä, että mieluummin vertaan heitä vaikkapa Yeasayeriin tai Goatiin. Levyllä Death Hawks on silkkaa kultaa, mutta livenä bändin ulkoasu ja antaumuksellinen jumittaminen ja riffittely tekee sen keikoista puhdasta timanttia. Mene ja näe!

4. Jukka ja Jytämimmit – s/t

Järkkäsin joskus muinoin Jukka Nousiaisen ekan keikan Turkuun meidän pyörittämälle rokkiklubille Bar Kukaan. Kun Jukka kiipesi taustabändinsä kanssa lavalle hän huusi mikrofoniin: ”Jukka Nousiainen on perunut keikkansa. Me olemme Jukka ja Jytämimmit!” Siitä sai alkunsa lyhyt, mutta kaunis tarina. Tulevilla monilla Nousiais-keikoilla odotin kuulevani timanttisen Jytäkesä 76 -biisin, mutta harvemmin Jukka sitä soolokeikoillaan esitti. Valitettavasti bändi hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin Festarikesä 2015 -aikana, mutta onnistui ennen sitä äänittämään tämän albumillisen vastustamatonta jytää ripauksella purkkaa.

5. Tähtiportti – s/t

Imatran Voiman, Jessen, Op:l Bastardsin ja Reverend Bizarren jäsenistä muodostunut Tähtiportti on kenties odottamattomin superbändi, jonka olemme koskaan nähneet. Se on kuin humalainen idea viikonloppuillan baaritiskiltä kun joku esittää kysymyksen: ”Hei, millanen olis shun unelmien bändi? Ja niitten pitää olla elosshaolevia ja shuomalaisia.” Okkultistinen, mystinen, shamanistinen ja kaoottinen ovat adjektiiveja, joita tämän nelikon albumi ja keikat tuovat mieleeni ja ihmekös tuo kun bändissä soittavat Suomen johtavat huru-ukot ja älyköt. Tähtiportti ei ehkä ole kaikkien juttu, mutta ne jotka siihen hurahtavat, hurahtavat kunnolla. Ketään se ei ainakaan jätä kylmäksi.

6. Nicolas Kivilinna – Joka laulun laulaa vaan

Ostin Kivilinnan Eino Leino -seiskan sen ilmestyessä ja olin vaikuttunut. Sen jälkeen kuulin hänen lukuisista ja loistavista keikoistaan Tampereen suunnalla. Kun vihdoin pääsin todistamaan hänen keikkaansa itse (Bar Kukassa, missäpä muualla?) olin ällistynyt biisimateriaalin laadusta ja nuoren jätkän karismasta ja esiintymisvarmuudesta. Aniharva artisti on osannut hiljentää Kukan silkalla karismallaan, mutta Kivilinna kuuluu tähän harvalukuiseen joukkoon. Erittäin kova. Kuten myös tämä albuminsa.

7. Paperi T – Malarian pelko

Tyttöystäväni inhoaa Paperi T:tä, monet ystäväni inhoavat Paperi T:tä, minä pidän aika paljon hänen albumistaan. Se mikä monille heittaajille kuulosti lukiopojan riimittömältä riimittelyltä osui itselläni hyvään (tai pikemminkin huonoon) hetkeen elämässä. Erosta kertovat biisit olivat hiljattain eronneelle jätkälle balsamia. Vielä sitäkin olennaisempi syy pitää Malarian pelosta oli minulle se, että siinä missä valtaosa hiphopista on sisäänpäinkääntynyttä ja viittaa ainoastaan oman genrensä sisälle, viittoili Paperi T lyriikoissaan asioihin ja artisteihin, jotka olivat minulle tutumpia ja rakkaampia. Kun Childish Gambino aikoinaan räppäsi ”I'm the only black kid at the Sufjan show.”, tykästyin häneen samantien. Paperi T teki saman viittaamalla Bruce Springsteeniin Hüsker Duhun ja ties mihin.

8. Asa – Love

Asan Love Recordsin kataloogia sämpläävä Love on tarjonnut minulle kaksi ahaa-elämystä. Yksikin riittäisi pääsyyn tälle listalle. Ensimmäinen oli se kun kuuntelin albumia ensimmäistä kertaa ja tajusin Asan tehneen DJ Shadown Midnight In A Perfect World -biisistä suomicoverin nimellä 5000. Saman Pekka Pohjola Sekoilu Seestyy-sämplen ympärille rakennetut biisit ovat kuin sisarteoksia ja koska Shadown versio on aina ollut minulle rakas niin minun on rakastettava myös sen sisarta. Toinen ahaa-elämys tapahtui paljon myöhemmin kun ostin kirpputorilta Kasevan albumin ja pistin soimaan. Joku jota rakastan -biisin kohdalla hihkaisin kun tajusin, että tämähän on se sample, jota Asa käyttää Rakkaiden kuvia -raidalla. Hienoja hetkiä, hieno albumi.

9. Jori Hulkkonen – Oh But I Am
Tunnen itseni etuoikeutetuksi. Kuuluin siihen pieneen kouralliseen ihmisiä, jotka Jori kutsui ennakkokuuntelemaan tulevaa levyään Dynamon tanssilattialle baarin ollessa suljettu yleisöltä. Muhkealla volumella hyvistä kamoista kuunneltu albumi vakuutti heti. Paitsi, että Jorilla on aina ollut ilmiömäinen kyky tuottaa todella tiukkaa soundia, niin tälle albumille Jori oli myös laulanut itse kaikki biisit. Koko ennakkokuuntelun ajan pidättelin kysymystä: ”Onks tää Juho, joka laulaa?” Niin erehdyttävästi Jori kuulosti Sin Cos Tanin Paalosmaalta. Kova levy, kova mies, hyvä Turku!

10. Iisa – Kukaan ei oo kenenkään

Ensimmäinen Iisan sooloalbumi oli itselleni aavistuksen hankala. Ne pari singlebiisiä soivat Dynamossa taajaan, jopa niin taajaan, että eräällä soittokerralla kuulin puolittain vahingossa henkilökunnan intohimoisesta Iisa-vihasta. Kakkoslevy on huomattavasti tasapainoisempi kokonaisuus. Se on enemmän kuin kaksi singlebiisiä ja läjä makkelia täytteeksi. Nimibiisi on simppelissä sanomassaan helposti vuoden kovimpia kotimaisia popbiisejä. Yöllä uimarantaan, Kosketa mua ja Polulta harhaan antavat nimillään kuvan ällösöpöilystä, mutta pumpulinpehmoisen pinnan alla ne ovat kaikki timantinkovia popsävellyksiä.

Bubbling under:

Ronskibiitti – Las Italo
Chydeone & Leo Luxxxus – Force 100
Gasellit - Seis
Lake Jonsin keikka Bar Kukassa
H2Ö -festivaali

DJ KULMISJÄRVI

DJ  RICARDO

top 7 albumit

1.  ghost culture - ghost culture

2.  jam city - dream a garden

3.  asap rocky - at.long.last.

4.  tame impala - currents

5.  jamie xx - in colour

6.  chassol - big sun

7.  tobias jesso jr. - goon

top 10 biisit

1 orca - nicolas godin

2.   xtc - dj koze

3.   home tonight - lindstrom

4.   hotline bling - drake

5.   rewind - kelela

6.   hurt me - låpsley

7.   them changes - thundercat

8.   sorry my love,its you not me - ghostpoet

9.   fog of sex - slim twg

10. dont break my heart - tiga 

DJ'T VERA WOLF & J. TRILLER

Ulkomaiset kappaleet:

Blood Orange – Sandra’s Smile

https://www.youtube.com/watch?v=GLPsk89aUKw

Sophie – Vyzee

https://www.youtube.com/watch?v=KXdRl6Ml37I

Missy Elliott feat. Pharrell – WTF (Where They From)

https://www.youtube.com/watch?v=KO_3Qgib6RQ

The Weeknd – Can’t Feel My Face

https://www.youtube.com/watch?v=KEI4qSrkPAs

Drake – Hotline Bling

https://www.youtube.com/watch?v=uxpDa-c-4Mc

Grimes – Flesh Without Blood/Life in the Vivid Dream

https://www.youtube.com/watch?v=Tv9YoYCKNoE

Jamie xx – I Know There’s Gonna be (Good Times)

https://www.youtube.com/watch?v=BjLBB-TMa84

M.I.A. – Borders

https://www.youtube.com/watch?v=NpttHOHEKMo

Tame Impala – The Less I Know The Better

https://www.youtube.com/watch?v=sBzrzS1Ag_g

Chromatics – I Can Never Be Myself When You’re Around

https://www.youtube.com/watch?v=lFuIkahi6nw

Ulkomaiset albumit:

Sufjan Stevens: Carrie & Lowell
Tame Impala - Currents
Kendrick Lamar: To Pimp A Butterfly
Courtney Barnett: Sometimes I Sit and Think, Sometimes I Just Sit
Jamie xx: In Colour
CHVRCHES: Every Open Eye
Wolf Alice: My Love Is Cool
Grimes: Art Angels
Unknown Mortal Orchestra: Multi-Love
Shamir: Ratchet
Julia Holter: Have You In My Wilderness
Blur: The Magic Whip 

Kotimaiset kappaleet:

Pyhimys – Kaikkea pahaa

https://www.youtube.com/watch?v=CkTDFQQiU64

Cityman – Best in all

https://soundcloud.com/solinarecords/cityman-best-in-all

Pianomies – Motto

https://www.youtube.com/watch?v=lvTuY3kUFCQ

Sans parade – Hyperborea

https://www.youtube.com/watch?v=a-rPu2HvSVQ

Iisa - Kukaan ei oo kenenkään

https://www.youtube.com/watch?v=6eg-AbiDtVE

Sin Cos Tan – Ten Years

https://www.youtube.com/watch?v=KbLPL4kEjpU

Rooxx – Breathe In

https://www.youtube.com/watch?v=fJNUEIj71ZU

Kosola – Mega

https://www.youtube.com/watch?v=q87li-XFt54

Draama-Helmi – Kukkuu

https://vimeo.com/134389538

J. Karjalainen – Stindebinde

https://www.youtube.com/watch?v=yqxMeObkTgU

Kotimaiset albumit:

Horse Attack Squad: Älä koske mun hevoon
Have You Ever Seen the Jane Fonda Aerobic VHS?: Teenage Sweetheart
Jukka ja Jytämimmit: Jytää vaan
Tyynyt: Ystävät hämärän jälkeen
Paperi T: Malarian pelko
K-X-P: III Pt. 1
Jaakko Eino Kalevi: Jaakko Eino Kalevi
Pianomies: Solisti
Nicole Willis & the Soul Investigators: Happiness in Every Style
Kube: Purppura

DJ JOSEF MATULA